Ongelmia paratiisissa?
yksinäisyys, ongelma, rakkaus

Mä en usko onnellisiin parisuhteisiin. En juurikaan missään määrin.

Omat kokemukset osottanu kaikki miehet (joo, tiedän että löytyy tämmösiä naisiakin mutta nyt avaudun miehistä) häntäheikeiksi, väkivaltasiksi, tai muuten vaan tasapainottomiksi ja sekopäisiksi. Otetaan nyt ensimmäisenä esimerkkinä mun neljä vuotta kestänyt suhde jonka tuloksena oli mun rakas alle vuosikas tyttäreni, jonka kanssa asun nyt kaksin. Mikä ihmiseen menee suhteessa, kun jää huonoon suhteeseen? Onko se rakkaus? Mä sanon että se on pelko yksinäisyydestä eikä mitään hiton rakkaus. Sit toivotaan että lapsi korjaa kaiken, mut mitä vielä.. Mä oon aina ollu ihminen joka ei opi asioita muuta kun kantapään kautta, ja niinpä kävi tässäki. Ukko hakkas ja meni minne halusi, kenen kanssa halusi ja milloin halusi. Ja mä jaksoin vielä kattoa sitä, minkä ihmeen takia? Sitä sopii vieläkin miettiä. Suoraa vastausta en oo vieläkään keksiny. Siinä ensimmäinen mun elämäni kusipää.

Nyt viimesen parin vuoden aikana oon seurannu vierestä kavereiden parisuhteita, ja tuntuu että kaikilla on sitä samaa helvettiä koko ajan. On joo onnellisiaki hetkiä, mutta mun mielestä huonot hetket mitätöi ne hyvätkin, jos niitä alkaa olla liikaa. Miks ihmiset sit jää tosiaan semmosiin suhteisiin? Onks se rakkaus, yksinäisyyden pelko vai jotain muuta? Vai onko ihmismieli vaan niin vitun typerä että luulee asioiden muuttuvan?

Yhteen ainoaaseen parisuhteeseen oon koko elämäni aikana koko ajan uskonu, ja se on mun isosiskon ja sen avomiehen suhde.

Ei mikään suhde oo täydellinen, mutta kyllä se nyt jo on kumma jos niitä vikoja alkaa löytyä enemmän ku hyviä puolia.

Näistä kokemuksista johtuen mä en aio luottaa yhteenkään mieheen. Niihä sitä sanotaan, että parhaat on varattuja ja loput invoja.

Tää elämä on oikeesti tosi julma paikka. Pysähyin tossa yks päivä miettimään tätä elämän kiertokulkua, ja tulin siihen tulokseen ettei tässä oo mitään järkeä. Me synnytään, opetellaan kaikki elämän perusasiat (syöminen, puhuminen, kävely ynnä muut), nautitaan elämästä ja uusista kokemuksista kunnes tulee aika lähtee kouluun. Käydään koulua sen yheksän vuotta, jonka jälkeen sitte lukio/amis (niin siis käy kuka käy, eipä tota oo itelläkään koulutusta suoritettu vieläkään..) josta sitten töihin. Käydään töissä, ihastutaan, rakastutaan, mennään naimisiin, rakennetaan talo, saadaan lapsia ja sitä se on sitte loppu elämän ajan. Samaa paska rutiinia päivästä toiseen. Mitä mieltä siinä nyt on? Sitten toinen ääripää on sitä, että koulujen jälkeen susta ei ole mihinkään ja rupeet käyttään alkoholia ja ehkäpä lisäksi douppaamaan (=huumeita). Siinä sitte nelikymppisenä ihmetellään “vanhassa kunnon porukassa” pikku räkälässä kaljatuopin kanssa, että mikä tässä elämässä meni pieleen?

Ja sit vielä ihmetellään että miks maailmassa on niin paljon itsemurhia sun muuta. Se on niiden ihmisten ratkasu jotka on tajunnu tän saman paskan ku mäki. Ei niin mitään järkee. Sanokaa mun sanoneen, että kyllä tän tajuaa suurin osa suomalaisistaki mutta kukaan ei vaan uskalla avata suutaan.

Tää oli tämmönen pakollinen pessimistinen valitusalotus mun bloggaamiselle, ja tästä me edetään sit ihan samaa rataa eteenpäin.